Luettuani kahdeksanvuotiaana elämäni ensimmäisen romaanin, Ollin oppivuodet, päätin, että isona minäkin kirjoitan tarinoita. Lukukokemus oli siis varsin ihmeellinen, ja sen voimaa vahvisti isäni huomautus, että kirjan kirjoittanut Anni Swan asusteli aikoinaan kesäisin parin kilometrin päässä näkyvässä saaressa, Rämiäisessä, ukkonsa runoilija Otto Mannisen kanssa.
Saattaa olla, että tarinoiden kirjoittaminen alkoi samana kesänä tai viimeistään seuraavana vuonna, minkä voisi tarkistaa kotiarkistossa olevista vihkoista. Tosin en muista saaneeni ensimmäistäkään kertomusta koskaan valmiiksi oppivelvollisuuden ja harrasteiden häiritessä kutsumukseni kuuntelua.
Samoihin aikoihin postiluukusta alkoi putoilla Tarzaneja, jonka olin nähnyt ensi kertaa serkkujen luona Mikkelin Rantakylässä, missä hän paini kauhistuttavien käärmeiden kanssa iljettävässä liejussa. Myös Lucky Luken länkkärimaailmassa oli jotain lumoavaa, samoin koulukavereiden paskaksi haukkumassa Tintissä, jossa kiehtoi tarinoiden rullaavan juonellisuuden lisäksi se, että jokainen seikkailu vei aina erilaisiin ympäristöihin ympäri maailmaa. Toki Asterixiakin luin, taikajuomat ovat ilmeisesti aina alitajuisesti kiehtoneet, ja viimeistään esipuberteetin kynnyksellä uppouduin pysyvästi Milo Manaran maailmaan, jonka piilevä eroottisuus ja ajoittainen pehmopornografisuus yhdistettynä erään naishahmon aistillisuuteen pakottivat minut syyllistymään kirjavarkauteen, mitä kaduin silloin syvästi, mutta en enää.
Sarjakuvia suurempi voima asui silti romaanikirjallisuudessa, etenkin suomennetussa, sillä kotimaisesta kirjallisuudesta on aina puuttunut se jokin. Kenties suurinta kiitollisuutta tunnen Tammen Keltaista kirjastoa kohtaan, jonka romaaneja ahmiessani huomasin olevani ajoittain enemmän siellä kuin täällä, tässä fyyisemmässä todellisuudessa, missä leikin olevani yksi jos toinenkin romaanihenkilö, tai muutamien sekoitus, mikä auttoi omien tarinoiden alulle panoa.
Kaunokirjallisia harrastuksia ei tosin arvostettu suomalaisessa koululaitoksessa, ei ainakaan Kangasniemen yläasteella, missä äidinkielen opettajaa näytellyt nainen syytti minua kopioimisesta, varastamisesta, plagioinnista, kun oli kirjoittanut vapaavalintaisena aineena Moskovaan sijoittuvan vakoilutarinan tietosanakirjojen avulla luodakseni miljööstä ja tapahtumista mahdollisimman todenmukaisen. Olin hämmentynyt, mutta onnellinen, sillä olin onnistunut ja saanut samalla muistutuksen, ettei peruskoulu kaikkine vinoutumineen ei ole oikea paikka ihmiselle.
Vaikka suomalainen koululaitos ei tarjonnutkaan sivistystä, se mahdollisti yhdeksänvuotisen laiskottelun. Saman päämäärättömän lonnimisen jatkumoon lukeutui saumattomasti myös kolmivuotinen lukiovierailu, jonka turruttamana oletin, että opiskelua kannattaa jatkaa. Onneksi minulla todettiin heti lukion jälkeisenä syksynä kivessyöpä, joka pisti palikat hetkeksi sekaisin, kunnes sairaalassa muistin, mikä on todellinen kutsumukseni.
Tosin kutsumuksen muistaminen ei riitä, ellei kutsumustaan osaa kuunnella.
Päämäärätöntä haahuilua jatkui puolisentoista vuotta aina siihen elokuiseen päivään asti, jolloin kohmeloiseen päähäni pudotettiin taivaasta käsky lukea Vanha testamentti alusta loppuun. Raamattu tarjosikin niin hurjan lukukokemuksen, että heti Toisen kuninkaiden kirjan alussa piti käydä Siwassa ja samalla kirkkoherranvirastossa eroamassa kirkosta, koska en halunnut kuulua enää instituutioon, jonka pyhän kirjan kasvoton päähenki(lö) on kaikkea muuta kuin hyvä.
Hänen epäoikeudenmukaisuutensa ja raivokkuutensa tähden innostuin myös muusta uskonnollisesta kirjallisuudesta, mistä huolimatta löysin itseni kohta Jyväkylän yliopiston pääkirjaston toisesta kerroksesta historian kirjojen keskeltä. Mutta historia olikin vain veräjä yliopistoon, sillä ymmärtämättömänä olin erehtynyt kuvittelemaan, että kirjallisuuden opiskelu tekisi minusta paremman kirjoittajan. Ja vitut. Kirjallisuustiede kaikkine teorioineen ja tutkimusmetodeineen riisti kirjoittamisesta nautinnon, mutta toisaalta se mahdollisti täysipäiväisen lukemisen, kirjojen pölyssä kyhjöttämisen, mikä vieraannutti minua yhä entisestään normaaliksi luullusta ihmiselämästä.
Vieraantuminen normaaliksi oletetusta sai lopullisen sysäyksen, kun löysin ruotsinkielisestä tenttikirjasta nimen Jorge Luis Borges. Hain kirjastosta Pentti Saaritsan suomentaman novellikokoelman Hiekkakirja, ja samalla hetkellä, kun olin lukenut sen ensimmäisen novellin, Haarautuvien polkujen puutarhan, päätin oppia espanjaa ja lähteä Buenos Airesiin vaihtoon. Oli perjantai 30. syyskuuta 2004. Ja vajaa kaksi vuotta myöhemmin, elokuun 9. päivänä 2006, kun astuin ensi kertaa Buenos Airesin lentokentällä Etelä-Amerikan maaperälle, repesin kahtia.
Toisin sanoen olen elänyt tuosta harmaasta aamunkoitosta alkaen alituisessa halkeamistilassa, ollen yhtä aikaa siellä ja silti täällä, tai täällä ja kuitenkin siellä, mutta en kummassakaan, mitä voisi kutsua yhden ihmismielen kokoiseksi labyrintiksi, joka on rajattomuutensa ansiosta yhteydessä kaikkeen ja siten myös siihen kivan täydelliseen tyhjyyden kaltaiseen tilaan, jonka löysin vasta vuosia myöhemmin Amazonilla intiaanien maagisen taikajuoman siunauksella.
Seitsemäs kirjani Sielunköynnös: Henkimatkoja unohdettuun tietoisuuteen (2020) onkin kaikkine kysymysmerkkeineen itselleni se kirja (tai polveileva tarinakokoelma?), jossa aloin vihdoin kertoa jotain jostain, jolla voi oikeasti olla jonkinlaista merkitystä – myös siitä huolimatta, että kaikkein totuudenmukaisin tapa kertoa ayahuascasta on laulaa (tai vaieta) ayahuascasta ayahuascan vaikutuksen alaisena, kuten taisin kirjan lopussa mainitakin – mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ennen Sielunköynnöstä ilmestyneillä ja sen jälkeen julkaistulla olisi minulle mitään merkitystä.
Totta kai on, koska jokainen kirja, ja ylipäätään mikä tahansa teksti, saa alkunsa aina toisaalta ja on valmiinakin (mikäli koskaan edes on valmis) silti vain jonkin toisen alku, eikä edes itsensä loppu, aivan kuten Amazon ja Borgesin puutarhakin.
Mocoalaisessa riippumatossa
hokkalaisessa hirsimökissä Puulan saaressa torstaina 27. heinäkuuta 2023
DOC A 