DOC A

Vaikka tämä kirjoitus on jatkoa kahdelle aiemmalle kirjoitukselleni, tämän lukeminen ei edellytä kummankaan aiemman lukemista. Ei sen, eikä tuon.

Joulun aluspäivinä 2019 minun oli päästävä Puerto Leguízamoon, Putumayo-joen varrella sijaitsevaan kolumbialaiskylään, koska kylästä lähtöisin olevan taita Julion kolme yagéseremoniaa toisaalla Kolumbiassa olivat aloittaneet uuden vaiheen henkilökohtaisissa köynnöstutkimuksissani.

Taita Julio ei siis enää asunut Puerto Leguízamossa – minulle vielä tuolloin tuntemattomista syystä – minkä takia hän antoi ohjeet, kuinka löytäisin kylästä hänen ystävänsä, joka oli myös taita, yagecero. Mutta kun menin kysymään taita Julion suosittelemaa taitaa eräästä kylän keskustasta olevasta toimistosta, kenties jonkin järjestön tai organisaation konttorista, kohtasin vain mykkiä katseita, ja sain mukaani puhelinnumeron, joka ei toiminut tuona päivänä eikä koskaan myöhemminkään.

Ymmärsin heti, etteivät he halunneet minun löytävän taitaa, joten päätin lähteä kylästä heti toisen hotelliyön jälkeen. Sitä paitsi kylässä oli jotain luotaantyöntävää, jollaista en ollut kokenut koskaan aikaisemmin missään päin Kolumbiaa, eikä sitä jotain ainakaan lievittänyt sotilaiden jatkuva läsnäolo eikä paikallisten tietynlainen kovuus, kylmyys ja vähäsanaisuus. Toki tämä kaikki herätti minussa outoa mielenkiintoa, mikä ohjasi minut käymään kylän jokaisessa neljässä hotellissa kyselemässä tyhmiä, jolloin sain selville, ettei kahdessa hotellissa ollut ainuttakaan asiakasta ja että edellisten ulkomaalaisten käynnistäkin taisi olla jo kuukausia. 

Myöskään jokisataman viereissä hotellissa, missä hikoilin kaksi nihkeää yötä kattotuulettimen huminassa, ei ollut kuin muutamia kolumbialaisia liikematkalaisia, ei ainuttakaan lomailijaa, ja mitäpä Puerto Leguízamo olisi turisteille tarjonnutkaan – ei mitään – minkä takia kaikki vähäiset keskusteluni muutamien paikallisten kanssa alkoivat aina suoralla kysymyksellä, mitä ihmettä minä tein siellä, Puerto Leguízamossa. 

Syyni ja tarinani sain kertoa myös ensimmäisenä iltana katuravintolassa muruí-miehelle, joka paljastui samaksi mamberoksi, jonka tekemää mambea olin ostanut aiemmin päivällä torin laidalta lääkekasvikaupasta.

Sanottakoon tähän väliin, että mambe on kokan lehdistä ja (tyypillisesti) muurahaispuun tuhkasta valmistettua hienonhienoa jauhoa, väriltään kauniin vihreää, jota osa eteläisen Kolumbian kansoista on käyttänyt ties kuinka kauan ravintona ja lääkkeenä. Mambeen olin tutustunut jo kahta vuotta aikaisemmin profe Armandon opastuksella ja tullut heti ymmärtäneeksi, ettei luonnonmukaisella kokalla ole juuri minkäänlaisia yhtäläisyyksiä kokaiiniksi kutsutun semisynteettisen stimulantin kanssa, mistä huolimatta jopa erittäin monet kolumbialaiset luulevat, että koka on sama asia kuin kokaiini. Vanha totuus on kuitenkin jälleen kerran toinen, kuten kirjani Coca: Estigma, abuso, guerra eräässä luvussa seikkaperäisesti kerrotaan tieteellisiin tutkimuksiin ja etnofarmakologiseen tietämykseen nojautuen.

Palataan kuitenkin nyt Puerto Leguízamoon ja muruí mamberoon, koska hänen kertomuksensa perinteisistä kokaviljelmistä ja laittomista kokaplantaaseista, mamben valmistuksesta, viidakkoon kätkeytyvistä huumetehtaista sekä armeijan verisistä tuhoamisoperaatioista tiivistyivät ideaksi, jonka sain seuraavana aamuna trooppisessa auringonpaisteessa, mutustellassani mambea kylän rannassa, edessäni hiljalleen lipuva maitokahvinruskea Putumayo-joki.

Yksinkertaisena ideana oli kirjoittaa kirja kokan poliittisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista, ekologisista, lääkinnällisistä ja narkoottisista ulottuvuuksista – olivatpa ne mitä tahansa – sekä kaikkien näiden vaikutuksista kokan kasvattajamaiden historiaan ja tähän päivään. 

Kirjaidea oli selkeä, ja se vahvistui tulevina päivinä. Ensin Puerto Leguízamon kirjastossa, missä selailin historian ja sosiologian kirjoja; sitten seitsemän tunnin venematkan päässä sijaitsevassa kaupungissa, Puerto Asísissa, missä kuulin jokivarren miinakentistä ja vuosikymmeniä kestäneestä vainosta; sekä lopulta tuttavani hostellissa Mocoassa, departamentin kenties suurimmassa kaupungissa, missä muutamat kolumbialaiset kertoivat joulun kunniaksi aiheesta jotain – tai eivät yhtään mitään – mikä sekin vain vahvisti käsitystäni siitä, miten suuren asian äärelle minut oli Puerto Leguízamoon ohjattu.

En siis löytänyt Puerto Leguízamosta sitä, mitä etsin, vaan sen, mikä minun piti löytää.

Löysin kenties maailman väärinymmärretyimmän kasvin tarinan, jonka tuntemus auttaa ymmärtämään Andien maiden ja etenkin Kolumbian historiaa, nykypäivää ja myös tulevaisuutta.

Tiivistetysti voidaan sanoa, että kokan lääkinnälliset, ravinnolliset ja spirituaaliset ominaisuudet ovat olleet Etelä-Amerikan kansojen tietoisuudessa ties kuinka kauan, koska arkeologisen todistusaineiston perusteella näyttäisi siltä, että kokan lehtien avulla on tehty muun muassa kallonporauksia ja hoidettu luunmurtumia jo aika päiviä sitten. Inkoille koka oli pyhä kasvi, kuten se on vieläkin useille yhä olemassa oleville kansoille – minkä takia inkat sääntelivät sen käyttöä ja hyödyntämistä valtakunnassaan. Kaikki kuitenkin muuttui valkoisen rodun tunkeutuessa Andeille. Katolinen kirkko satanisoi kokan, josta tuli hetkessä kolonialistisen hyväksikäytön ase, ja vuosisatoja myöhemmin pelkkä kokainen raaka-aine. Olihan kokaine 1800-luvun jälkipuoliskolla monien länsimaisten tutkijoiden ja lääkärien mielestä mullistava lääkeaine, jonka tehokkaan paikallispuuduttavan vaikutuksen avulla voitiin suorittaa haastavia lääketieteellisiä operaatioita – ilman minkäänlaisia haitta- tai sivuvaikutuksia, kuten kokainen hurmanneet luulivat. Toki moni muu kyseenalaisti aineen harmittomuuden alusta asti, ja kun sen aiheuttamista haitoista kertyi tarpeeksi tietoa, lääketieteen riemuvoitoksi kuviteltu kokaine tuomittiin ihmiskunnan kolmanneksi vitsaukseksi.

Alkoi yksi monista modernin ajan noitavainoista, jonka uhriksi joutui myös kokainen tärkein raaka-aine, Andeilta lähtöisin oleva koka, joka haluttiin julistaa kokaiinin kaltaiseksi huumausaineeksi. Ja vuonna 1961, monikymmenvuotisen lobbaamisen tuloksena, mustamaalaajat saivat haluamansa ilman tieteellistä näyttöä, ellei tieteelliseksi näytöksi lasketa kokan ”haitallisuudesta” teetätettyjä raportteja, joiden ilmiselvää tarkoitushakuisuutta on kutsuttu imperialistisen hegemonian harjoittamaksi Coca-Cola-politiikaksi, jonka taustavaikuttimet olivat yhtä lailla poliittisia, taloudellisia, kulttuurisia kuin kenties uskonnollisiakin.

Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, kuinka valtaisa palvelus kokan stigmatisointi ja kansainvälinen kriminalisoiminen tuli olemaan kokaiinin salakuljetukselle, sillä cocaína oli jo ennättänyt vakiinnuttaa asemansa joidenkin länsimaalaisten taiteilijoiden, älykköjen, tutkijoiden, poliitikkojen, kuninkaallisten, rötösherrojen, huorien ja muiden persoonallisuuksien suosikkistimulanttina. Ja miksipä ei olisi, koska kohtuudella käytettynä coke koettiin energisoivaksi ja inspiroivaksi, ja runsaammin sniffattuna tai piikitettynä jopa euforiaa tuottavaksi, eivätkä sen kaikki suurkuluttajatkaan olleet huomanneet, että valkoisen kuumeen pitkällinen, jatkuva käyttö olisi johtanut minkäänlaisiin ongelmiin – ennen kuin oli jo myöhäistä. 

Lisäksi cocaine oli kuin luotu länsimaistuvan mielenlaadun semisynteettiseksi seuralaiseksi, etenkin Yhdysvalloissa, missä markkinatalouden kiihtyvä kuhina tuntui jopa edellyttävän tämän voimaperäisen piristeen viihde- tai arkikäyttöä, jos vain joku tahtoi pyristellä Wall Streetin hullunmyllyssä tai Hollywoodin mielikuvitusmaailmassa; ja vähitellen, kun tämä ajatusmalli siirtyi median ja myyntimiesten myötämielisyydellä osaksi laajempien väestönosien mentaliteettiä, kokaiinin kysynnän räjähdysmäinen kasvu 1970-luvulla tarjosi eteläamerikkalaisille narcoille sellaiset markkinat, että kokaiinitaloudesta tuli hetkessä Andien maiden suurin talousmuoto.

Puhutaan siis valtavan suuresta liiketoiminnasta, jonka korruptoivat lonkerot läpäisivät yhteiskuntien kaikki eri tasot ottaen osan niistä jopa haltuunsa, eivätkä huumetalouden vaikutukset ole koskaan rajoittuneet vain kokaiinin tuottajamaihin, vaan yhtä lailla ne ovat olleet ohjailemassa ja ajoittain jopa määrittämässä poliittista, taloudellista ja yhteiskunnallista päätöksentekoa kaikkialla, missä kokaiinia on salakuljettu ja lopulta myös käytetty.

Kokaiinin ja kokan vastaiset lait ovat usein vain vauhdittaneet edellä mainittua kehitystä; ja etenkin Yhdysvaltain johtama ja rahoittama huumeiden vastainen sota on nimestään huolimatta ollut toisinaan vain sotaa huumeista, ei niitä vastaan – kuten kirjastani Coca käy seikkaperäisesti ilmi. Eikä siitä siksi sen enempää.

Mutta sanottakoon tässä välissä kuitenkin lyhyesti se, että kaikki huumeiden vastaiseen sotaan pumpatut miljardit ovat (kaunopuheisesta poliittisesta propagandasta huolimatta) käytännössä vain vahvistaneet kokaiinitaloutta ja edistäneet kokaiinin saatavuutta länsimaissa – sekä heikentäneet samalla kokan tuottajamaiden itsemääräämisoikeutta, polkeneet ihmisoikeuksia ja johtaneet ekokatastrofeihin. Listaan voidaan lisätä myös muitakin sosiaalisia, taloudellisia, yhteiskunnallisia ja eettisiä ongelmia, kuten väestön pakkosiirrot, kansanmurhat, maanomistuksen keskittyminen, aliravitsemus, korruptio, laiton kaivostoiminta, sademetsien tuhoaminen ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. (Lue Coca, niin tiedät miksi ja miten.)

Joka tapauksessa kokaiinin vastainen sota – samoin kuin sota kokaiinista – on ollut Andien maiden monien ongelmien sekä etenkin Kolumbian kriisin yksi olennaisimmasta vaikuttimista, joskaan ei ainoa. Ja yksi keskeinen keino ymmärtää tätä moniulotteista problematiikkaa on lähestyä kokan historiaa stigman ja hyväksikäytön näkökulmista, aivan kuten kirjassani esitetään.

Tiedän, että tällaiset rujot tiivistykset herättänevät valveutuneissa lukijoissa kriittisiä kysymyksiä ja ehkä myös epäuskoa, mikä johtunee kuitenkin vain siitä, etteivät kokan historialliset, sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset, lääkinnälliset, narkoottiset, ekologiset ja eettiset ulottuvuudet ole ehkä lukijalle vielä tuttuja. Tosin en ole itsekään aihepiirin syvällinen asiantuntija samaan tapaan kuin ne tuhannet kolumbialaiset ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistit, etenkin alkuperäiskansoihin kuuluvat, jotka ovat uhraavat elämänsä ja usein myös henkensä puolustaakseen toisenlaista totuutta kokasta, jota on jo vuosisatoja yritetty tukahduttaa järjestelmällisen stigmatisaation, hyväksikäytön ja väkivallan avulla.

Ja se on myös ymmärtääkseni syy, miksi en löytänyt Puerto Leguízamosta taitaa, jota menin sinne etsimään, vaan sain tehtäväksi kirjoittaa tämän kirjan, jota tehdessäni tulin nähneeksi länsimaisen välinpitämättömyyden ja tietämättömyyden sekä narkoottisen nautinnonhalun tuhovoiman uudesta näkökulmasta. Ja se on myös syy, miksi taita Julio oli joutunut pakenemaan kotikylästään Puerto Leguízamosta, mikä muistuttaa meitä puolivuosituhantisesta intiaanien kansanmurhasta: puolustaessaan kulttuuriaan ylläpitävien lääkekasvien traditionaalista käyttöä yhteisönsä ja kaikkien siitä kiinnostuneiden hyväksi, joka ainoa intiaanitietäjä ja lääkekasviparantaja on kivi huumetalouden rattaissa. 

Tässä kohtaa teksti uhkaisi muuttua hivenen tunteelliseksi, joten totean loppuun lyhyesti vain sen, että helmikuussa 2020 alkanut COVID-19-pandemia (vai miten se kirjoitetaan?) mahdollisti minulle jonkin asteisen syventymisen tähän aihepiiriin, sillä jäin tarkoituksella pieneen kolumbialaiskylään tuumailemaan ja kirjoittelemaan silloin, kun Kolumbia sulki ulkorajansa ja katkaisi kuntien välisen liikenteen, pakottaen öisillä ulkonaliikkumiskielloilla sekä yleisillä ulkonaliikkumirajoituksilla ihmiset jäämään kuukausiksi koteihinsa tavalla, jollaisesta Suomessa ei ollut tietoakaan. Joitakin se ahdisti, toisia se jopa pelotti, mutta minulle kotivankeus Kolumbiassa tarjosi uskomattoman tilaisuuden tutkia kokan stigmatisaation ja väärinkäytön historiaa. Varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhdyin vasta Suomeen palattuani, sillä suurimman osan Kolumbian kotivankeudesta käytin toisen, hivenen samaa aihetta käsittelevän tarinan kirjoittamiseen, joka ilmestynee myöhemmin tänä vuonna. Samalla tulin tajunneeksi, ettei covidin kaltainen tauti ollut Kolumbiassa läheskään saman mittaluokan ongelma kuin Suomessa, missä pienistäkin haasteista leivotaan mediaöyhötyksen avustuksella valtavia ongelmakakkuja ja jopa maailmanloppuja.

Kirjaani Coca: Estigma, abuso, guerra saa netistä tilaamalla, esimerkiksi Amazon.es ja jossain vaiheessa, ellei jo nyt, myös muualta. Sivuja opuksessa on 332.

Tekijänoikeuspalkkiostani luovutan 33 % maailman suurimman apteekin, Amazonin, suojeluun.